sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Pumben tarina (2004-2012)

Keväällä 2005 olin täyttänyt 18-vuotta ja muutin kaverini kanssa kimppakämppään. Pääsiäisen aikoihin lähdin junalla Kouvolaan mummolaan, ja junassa tapasin tytön, jonka kanssa juttelimme niitä näitä. Jossain vaiheessa tyttö kertoi, että hänellä on koira ja kissa, ja totesin siihen että meillä on kanssa aina ollut eläimiä, mutta nyt ei muutamaan vuoteen viimeisten kuoltua oltu hankittu uusia. Tyttö sitten kertoi, että hänellä on Tampereella kaverilla kani, josta joudutaan luopumaan allergian takia. Lupasin sitten mennä katsomaan kania, mutta en luvannut vielä ottaa sitä itselleni.

Muutaman päivän päästä sovin tapaamisen kanin omistajan kanssa. Kanin nimi oli Lötkö, ja se raukka joutui asumaan vaatehuoneessa omistajan kämppiksen allergian takia. Kun näin pienen valkoisen palleron unohdin saman tien, että olin vain katsomassa kania, ja totesin että "otan sen meille". Omistaja poika sitten kysyi, että koska tulen kanin hakemaan, ja totesin vain että otan sen mukaan saman tien. Kani laitettiin kuljetuskoppaan ja koppa pyörän sarveen, ja poljin kanin kanssa kämpille Pyynikille. Kanilla ei entisellä omistajalla ollut koskaan ollut häkkiä, se teki tarpeensa sanomalehdelle (melkein aina) ja eleli muuten vapaana. Eipä minullakaan ollut kotona minkäänlaisia kanivarusteita. Lötkö ei mielestäni sopinut pienelle terhakalle pupulle ollenkaan nimeksi, aluksi kutsuin sitä Pupuksi, mutta lopulta siitä tuli Pumbe.


Jossain vaiheessa kyllästyin jatkuvasti vapaana olevaan kaniin, ja Pumbekin sai oman ison häkin. Sitten tein elämäni virheen, kun koetin opettaa sille vessalaatikolla käymistä niin, että vessalaatikko oli ainoa pehmeä paikka häkissä, ja muualla oli esim. vain paperia kuivikkeena. Pumbe ei oppinut vessalaatikolle, mutta sai sen tassut eivät kestäneet sitä (nykyään tiedän kiitos ihanan ekso anatomian kurssin, että kaneilla ei ole anturoita, vaan jalkojen ihoa peittää pelkkä karva) ja Pumbe sai pahan tassutulehduksen. Onneksi muutaman fuciderm kuurin ja häkin pohjan kunnon pehmustamisen matoilla ja pyyhkeillä ansiosta tassut paranivat. (Purukin olisi voinnut ärsyttää tassuja, siksi Pumbella oli koko sen loppuelämän aina puoli häkkiä mattopohjaisena, ja vain "vessapuoli" purutettuna.)

Pumbe oli aina todella sosiaalinen ja persoonallinen kani. Kun sen päästi vapaaksi, ei se mennyt yksin minnekään juoksemaan vaan pysyi aina ihmisten lähellä. Omasta häkistä tuli Pumben tärkein paikka, ja vaikka muuten se oli superkiltti, ei häkkiin saannut laittaa kättä ilman että se murisi ja koetti purra. Pumbe tykkäsi ihmisten seurasta, mutta marsuja se jahtasi jos ne olivat sen kanssa vapaana samaan aikaan tai vahingossa pääsivät hyppäämään sen häkkiin... :D

Kun lähdin lukion jälkeen aupairiksi, niin Pumbe meni "hoitoon" porukoilleni. Sitten lähdin opiskelemaan ja kämppikseni oli allerginen heinälle, joten Pumbe jäi edelleen vanhempieni luokse, ja sitten kun olisin voinnut sen ottaa ei äiti enää suostunut Pumbesta luopumaan. Toisaalta ehkä parempi, en usko että Pumbe olisi arvostanut jatkuvaa matkustelua/muuttamista, ja kesäisin se pääsi ulos isoon aitaukseen pihalle joka päivä, mitä en olisi voinnut kerrostalossa toteuttaa.



Kerran olin aivan varma, että Pumbe oli suuttunut minulle kun olin taas ollut pitkään poissa, päästin sen vapaaksi, mutta se ei huomioinut minua mitenkään huiteli vain omiaan. Sitten otin viereisestä häkistä siskoni hamsterin syliin, niin johan kanin kiinnostus nousi ja se oli heti myös kiipeämässä syliin. (Siis selitän tämän sillä, että se oli mustasukkainen ja halusi minun huomioita, eikä niin että se oli vain kiinnostunut hamsterista... :P ) Kerran Pumbe myös suuttui kun hoidin ensin sen tassut, ja sitten annoin sille palan porkkanaa palkkioksi. Kani laittoi porkkanan raivolla aivan pieneksi silpuksi, ja lopetti vasta kun oli silpunnut sen kokonaan. Onneksi se kohdisti vihansa porkkanaan eikä mun sormiin :P

Pumbe raukka joutui valitettavasti aika usein asioimaan eläinlääkärissä (Pumben vakkarilääkäriasema oli Peltolammin Etelä-Tampereen Eläinklinikka, täytyykin varmaan laittaa sinne kiitoskortti vuosien hyvästä hoidosta). Toisaalta tietysti omaa uraani ajatellen oli mukavaa huomata, että kania todella kannattaa hoitaa ja ne voivat parantua monesta vaivasta. Tassujen lisäksi Pumbe hankki kerran hengitystie-infektion, ummetuksen (se kyllä varmaan johtui äidin ylenpalttisesta voikukan lehtien syöttämisestä) ja muutamaan otteeseen hoidettiin ripulia. Viimeisinä vuosina Pumben vatsa meni aina tuoreesta ruohosta sekaisin, joten se pääsi ulkoaitaukseen vasta kun marsut ja muut kanit olivat syöneet sen ihan tyhjäksi, niin jämäruohon Pumbenkin maha kesti. Olen kyllä ollut varma jokaikinen kerta, kun Pumbe on sairastunut, että nyt tämä on sen viimeinen matka eläinlääkäriin ja tästä se ei selviä, mutta aina Pumbeliini selvisi ehjin nahoin.

Pumbe sai myös Floora kanineidin kanssa 4 poikasta vuonna 2006. Poikasten emolle kävi huonosti, se kuoli ilmeisesti sydänpysähdykseen poikasten ollessa 5-6 viikkoisia, mutta onneksi ne selvisivät hyvin ilman emoa. Yksi tyttöpoikanen on vielä elossa, muut eivät taida enää olla.

Pumben poikanen
Pumbe oli aina niin hyvin käyttäytyvä, eikä merkkaillut yms. niin sitä ei sitten koskaan kastroitu. Koetimme myös tehdä toisen poikaset (muistaakseni vuonna 2007) Pumpuli-tyttökanin kanssa, mutta Pumpuli ei jostain syystä tullut muuta kuin valeraskaaksi, vaikka ne saivat useamman päivän olla yhdessä. Kanillahan on indusoitu ovulaatio, eli naaras ovuloi parittelun jälkeen ja tästä syystä kanit ovat yleensä niin hyviä lisääntymään. Emme sitten viitsineet koettaa astutusta uudestaan, vaikka olisi tullut niin kauniita poikasia kun molemmat vanhemmat olivat valkoisia <3

Pumbe palleroinen eli siis onnellisena kanina vanhempieni luona Tampereella. Viime kesänä sitten taas Pumbe joutui sairauden uhriksi, tällä kertaa se sai kanien hermostoloisen, E.cuniculin (tämän diagnoosin tosin olen tehnyt itse viime kesän työpaikan pomon avustuksella, mutta olen melko varma siitä). Äitini meni hankkimaan viime keväänä kanikasvattajalta uuden Puh-kanin, ja veikkaan että se toi loisen mukanaan. Tai Pumbella on ollut se aina, mutta ehkä se stressasi uudesta kanista (vaikka olivatkin erillään), niin että loinen jostain syystä aktivoitui. Ennen tätä loisepisodia myös sen vanha tassutulehdus yhtäkkiä paheni, mikä voisi viitata siihen, että immuunipuolustus alkoi jotenkin alkoi vanhalla kanilla heiketä. Pumben pää meni vinoon, ja se pystyi liikkumaan vaan ympyrää. Pumbe myös laihtui, luultavasti se pystynyt syömään kunnolla. Vein äidille lääkkeitä Pumben hoitoon, mutta olin itse sitä mieltä, että se pitäisi kyllä lopettaa, niin surkeana pikku-pupu oli. Äiti kuitenkin aloitti Pumben hoidon, penisiliniä lihakseen, axiluria suun kautta+ Critical Care tukiruokaa. Ihme kyllä Pumbe parani loisesta, tosin jotain hermovaurioita se jätti, koska sen toinen takajalka ei enää toiminut kesän jälkeen ihan kunnolla. Tutkin itse jalan monesti, mutta ei kuitenkaan vaikuttanut kipeältä yms. joten siksi päädyin hermostovaurio diagnoosiin. Pumbe kuitenkin söi, oli pirteä ja liikkui, joten se sai sitten vielä elellä melko hemmoteltua vanhus pupun elämää syksyn ja talven ajan. Critical Carea se söi pienen annoksen joka päivä, se on periaatteista sairaiden jyrsijöiden tukiruoka, mutta tällä varmistettiin että Pumbe sai välttämättömät ravintoaineet, vaikka se ainakin äidin mukaan söi koko ajan muutakin hyvin. 25-v synttäripäivänäni 20.1.2012 sitten äiti laittoi fb viestin, että Pumbe oli nukkunut pois 8-vuoden iässä. Hei hei Pumbe, olit kaikista paras kani <3<3 <3








2 kommenttia:

  1. voi pumbea <3 harmi tosiaan kun pumpuli ja pumbe ei saanut lapsia, ehkä joku niistä ois ollu niinkun pumbe :) -mimmi

    VastaaPoista